Tuuli repi vasten Aarnen kasvoja, kun hän juoksi pitkin hiljaista laituria. Kello näytti 23.57. Hän tiesi, että jos hän myöhästyisi kolmella sekunnilla, kaikki olisi ohi.
Varaston ovi narahti hänen työntäessään sen auki. Pimeys sisällä tuntui syvemmältä kuin ulkona — ei vain valottomalta, vaan varoittavalta. Aarne kuuli hiljaisen napsahduksen: ajastin. Hän ei nähnyt sitä, mutta tunsi sen läsnäolon kuin vieraan hengityksen takaraivossaan.
“Kolme sekuntia on kaikki mitä tarvitset”, hänen ystävänsä Lida oli sanonut tunnin aiemmin. Sitten yhteys oli katkennut.
Aarne liukui pimeässä kohti heikkoa LED-valon vilkettä. Metallilaatikko pöydän päällä, johdot sen ympärillä kuin hermot. Hän näki ajastimen nyt — punaiset numerot laskemassa kohti nollaa.
00:00:06
Hän hengitti syvään, etsi sen yhden johdon, jonka Lida oli maininnut. Ei punaista, ei mustaa — vaan se ohut harmaa, joka näytti melkein näkymättömältä.
00:00:04
Hänen sydämensä jyskytti, kädet tärisivät. Harmaa johto oli kahden muun välissä, tiukasti niputettuna. Yksi väärä liike, ja…
00:00:03
Aarne veti.
Hiljaisuus.
Valo sammui.
Ajastin pysähtyi.
Hän päästi vapautuneen huokauksen, mutta ennen kuin ehti kääntyä, varaston pimeydestä kuului ääni — hidas, käheä taputus.
“Kolme sekuntia”, ääni sanoi. “Juuri niin kuin uskoin.”
Aarne ei tunnistanut ääntä. Hän ehti vain nähdä varjon liikahtavan, ennen kuin ovi sulkeutui hänen takanaan lukon kilahtaessa.
Ja tällä kertaa ajastin käynnistyi uudelleen — mutta aivan eri paikassa.