Ennustus

Maanantai

Löysin taivutetun lusikan pihapolun varrella kasvavan pensaan juurelta. Olin huomannut sen ilta-auringon säteiden osuessa siihen. Tarkastelin lusikkaa. Se oli taivutettu keskeltä siten, että sen pesän pohja oli lähes kiinni varressa.  Se oli puhdas ja ruosteeton. Se ei ollut viettänyt ulkona pitkää aikaa. Gabriel, ajattelin. Yrittikö hän kirota minut, vai oliko lusikka vain merkki hänen tyytymättömyydestään? Ehkä molempia. Gabrielin harmiksi en edelleenkään uskonut taikakaluihin. Vääntäköön vaikka kaikki aterimensa mutkalle ja kaatakoon ne oveni eteen, niillä ei olisi vaikutusta minuun tai päätökseeni. Vein lusikan pihavajan metallinkeräyslaatikkoon.

Tiistai

Äiti istui keittiöni pienen pöydän ääressä ja väänteli käsiään. Hänen hermostunut katseensa vältteli minua. Nostin höyryävän teemukin hänen eteensä. Äiti oli hypätä ilmaan mukin kolahtaessa pöydän pintaan. Istuuduin äitiä vastapäätä. Hän katsoi tiukasti ulos ikkunasta. “Etkö voisi edes harkita asiaa?” äiti sai lopulta sanottua.

“Mitä asiaa?” kysyin hämmentyneenä. Äiti huokaisi syvään.

“Gabriel sanoi, ettet anna hänen nimetä vauvaa Sarieliksi”, äiti vastasi ja käänsi vihdoin katseensa puoleeni. Naurahdin tahattomasti. “En minä kieltänyt häntä käyttämästä sitä nimeä. Sanoin hänelle vain, että en tulisi luopumaan sen vuoksi omasta nimestäni!”

“Sariel!” äiti parahti. “Ei sinulla ja vauvalla voi olla samaa nimeä. Isoäidin ennustus ei välttämättä toteudu, jos suvussa on kaksi saman nimistä. Et voi olla niin julma, että riistät lapselta hänen kohtalonsa ennen kuin hän on edes syntynyt…”

Pamautin kämmeneni pöydän pintaan tahattoman voimakkaasti. “Minä en välitä tippaakaan isoäidin hourupäisistä ennustuksista. Ne eivät koske minua! Minun olemassaoloni ei tule muodostamaan minkäänlaista estettä vauvan kohtalon suhteen, voitte olla aivan huoletta”, huusin. Nousin ylös ja marssin olohuoneeseen. Muutaman minuutin kuluttua kuulin oven käyvän. Äiti oli poistunut.

Keskiviikko

“Siis ei oo todellista! Teidän porukat oikeesti uskoo noihin juttuihin?” Annan äänekäs nauru toi hymyn myös minun huulilleni. Katsoin vaivaantuneena ympärilleni. Annan mesoaminen ei ollut kiinnittänyt ravintolan muiden asiakkaiden huomiota. “Totta se on”, vastasin. “Isoäidin ennustuksiin suhtaudutaan hyvin vakavasti meidän suvussamme. Useiden niistä uskotaan toteutuneenkin!”

“Kuten?” Anna kysyi ja siemaisi viiniä.

“No, isoäiti ennusti, että joku suvussamme tulee kuolemaan selittämättömästi. Ehkä viisitoista vuotta myöhemmin yksi pikkuserkuistani todellakin löydettiin yllättäen kuolleena. Hän oli ollut tiettävästi täysin terve, raitis ja urheilullinen. Mutta niin vain hän kuolla kuukahti kotonaan. Ruumiissa ei ollut mitään merkkejä. Pää ei ollut kolahtanut pöydän reunaan, kurkkuun ei ollut juuttunut kuivalihanpalaa, eikä aivoista löytynyt veritulppaa. Oli aivan kuin hän olisi vain nukkunut pois ilman mitään havaittavaa syytä.”

“Mihin se sitten kuoli?” Annan hartiat olivat jäykät ja katse lasittunut. Aivan kuin hän olisi alkanut kertomani perusteella pitää isoäidin ennustusta todellisena. Hillitsin itseäni, etteivät silmäni olisi pyörähtäneet. “Häkämyrkytys. Se oli häkämyrkytys. Pikkuserkkuni oli sulkenut uunin pellit liian aikaisin”, sanoin jämäkästi. Anna rentoutui ja naurahti hermostuneesti. “Niinpä tietysti”, hän sanoi. “Mutta siis, kerropa tarkemmin tästä sun nimijutustasi.”

Nojauduin vasten sohvan selkänojaa. “Isoäiti oli jo hyvin vanha ja hauras, kun äiti odotti minua. Isoäiti ei ollut lausunut ennustuksia vuosikausiin. Mutta äitini vauvakutsuilla hän toi julki uuden ennustuksen. ‘Sukuumme syntyy tyttö, jonka nimi on Sariel. Hänestä tulee uusi näkijä ja hän tulee ennustamaan itselleen ja suvulleen suuria asioita.’ Ymmärrät varmaan, että äiti päätti sillä hetkellä, että minusta tulee Sariel. Ennustus jäi myös isoäidin viimeiseksi. Hän kuoli noin viikkoa myöhemmin. Tämä lisäsi ennustuksen painoarvoa sukulaisteni silmissä. Minusta tuli valittu. ‘The One’, jos ymmärrät mitä tarkoitan.”

Anna oli hörppäämässä viiniä juuri viimeisen virkkeen kohdalla. Hän tyrskähti lasiinsa sellaisella voimalla, että viiniä roiskahti minun kasvoilleni asti. Anna nauroi katketakseen. Kyynelet silmissä hän taputteli lautasliinalla pöydälle roiskunutta viiniä “Anteeksi”, ja sanoi naurunpyrskähdysten välissä. “Tää on paras juttu, jonka oot koskaan kertonut. Sariel, The One. Ei oo todellista.” Annan nauru tarttui minuun. Hytkyimme hyvän aikaa yksissä tuumin.

Kun viimein rauhoituimme, Anna kysyi: “Ja sun veli siis haluaa antaa omalle lapselleen nimeksi Sariel? Haluaa sen omasta lapsesta suvun seuraavan näkijän, vai miten se nyt meni. Aika itsekästä!”

“Asia ei ole niin yksinkertainen. Gabriel haluaa myös, että minä muutan nimeni joksikin muuksi, jotta ennustus toteutuu varmasti hänen vauvansa kohdallaan.”

“Mitä hel-vet-tiä!” Anna huudahti. “Millä oikeudella se luulee voivansa vaatia sitä!”

“Sen vuoksi, että minä en elä sukumme perinteitä ja uskomuksia noudattaen”, vastasin. “En ole mennyt naimisiin ja kulje keittiössä paljain jaloin maha pystyssä, kuten asiaan kuuluisi. En käy suvun retriiteissä meditoimassa suitsukkeen täyttämissä savimajoissa tai uhraa puutarhani hedelmiä metsän jumaluuksille. Olen astunut ‘tieltä’ syrjään lopullisesti jo hyvän aikaa sitten, enkä siten voi mitenkään olla suvun näkijä, isoäidin seuraaja.” Huokasin syvään ja otin ison kulauksen omasta viinistäni. “Siksi minun pitäisi vapauttaa isoäidin viimeisessä ennustuksessa mainittu nimi eteenpäin, jotta se toteutuisi tiellä kulkevan kohdalla. Ja Gabriel kanteli kieltäytymisestäni äidille, ja nyt hänkin ahdistelee minua asiasta. Kaiken lisäksi Garbriel koitti kirota minut tai jotain jättämällä taivutetun lusikan pihalleni.”

“Siis yritti tehdä lusikalla mitä?” Anna kiljui silmät loistaen ja uusi naurumaraton sai alkunsa. Sivusilmällä näin muiden asiakkaiden katsovan meitä närkästyneesti. En välittänyt siitä.

Torstai

Postilaatikkooni oli sujautettu tuloste nettisivusta, jonka otsikko kuului “Kauniita tytön nimiä.” Noin kolmenkymmenen nimen listaan oli tehty lähettäjän toimesta korostuskynällä merkintöjä nimien Aino, Vilma, Linnea ja Minttu kohdalle. Ehkä nämä olivat lähettäjän mielestä sopivia nimiä. Osa nimistä oli sutattu piiloon mustalla tussilla. Näkyviin jääneitä nimiä tutkimalla huomasin, että niiden joukossa ei ollut ainuttakaan S-kirjainta sisältävää nimeä. Ilmeisesti tuo kirjain oli minulta tyystin kielletty. Tulosteessa ei ollut merkintöjä, jotka olisivat paljastaneet, kuka oli tunkenut lapun postilaatikkoon. Tiesin kuitenkin, kuka tai ketkä asian takana olivat.

Rutistin tulosteen nyrkkiini ja marssin pihaani. Avasin sekajäteastian kannen ja paiskasin paperin sisään. Kiukusta kihisten lähdin kulkemaan kohti kotini ovea. Puolimatkassa palasin sekajäteastian luo, poimin tulosteen takaisin käteeni ja kiikutin sen pihavajan paperinkeräyslaatikkoon. Sitten soitin Annalle.

Perjantai

Olin ostoksilla, kun vastaanotin ääniviestin Annalta. Kaivoin nappikuulokkeet laukustani ja työnsin ne korviini. Käynnistin Annan viestin.

“Hei mä sain mahtavan idean siitä, miten saat sun perheen jättämään sut rauhaan sen nimiasian suhteen. Sähän olet Sariel the Valittu. Keräät kato koko teidän porukan koolle ja kerrot niille, että isoäiti ilmestyi sulle unessa tai jotain ja sanoi, että nimi Sariel kuuluu vain ja ainoastaan sinulle, ja koko suku ajautuu perikatoon, jos se nimi viedään sulta. Ja mä tiedän, että sä tuut saavuttamaan elämässä suuria asioita, oli niin ennustettu tai ei. Kyllä sitten saa suku naama pitkänä kattoa, kun oot tyyliin seuraava Sanna Marin tai Erika Vikman!”

Jouduin menemään keksihyllyjen väliin piiloon, sillä Annan viesti sai minut virnuilemaan kuin mielipuolisen. Nauhoitin vastaukseni hiljaa supattaen. “Anna, olet nero. En nyt ehkä koko sukua kutsu paikalle, mutta äidin ja Gabrielin nyt ainakin. Tuo juttu uppoaa niihin kuin kirves päähän.”

Lauantai

Söin aamiaista television ääressä kun ovikello soi. Oven takana minua odottivat äiti, Gabriel, Gabrielin pinkeävatsainen vaimo Saara, Mikael- ja Kristian-enot, sekä serkkuni Juhani, Valtteri ja Elias. Kas, ajattelin, nyt minun ei tarvitse kutsua itse ketään paikalle. Vakavailmeiselle ihmisjoukolle sanoin hymyillen: “Hyvää huomenta, olenkin ajatellut teitä viimepäivinä. Käykää sisään, pistetään lisää teevettä kiehumaan.”

Kun kaikki olivat saaneet teemukin käteensä ja löytäneet paikan pienestä olohuoneestani tiedustelin, mikä toi rakkaat sukulaiset luokseni näin varhain viikonloppuaamuna.

“Rakkaat”, Kristian-eno tuhahti. Äiti mulkaisi veljeään ja sanoi sitten: “Niin, siitä nimiasiasta olisi vielä hyvä jutella. Ajateltiin, että tullaan kaikki jotka tässä lähellä asutaan paikalle ja yritetään yhdessä löytää ratkaisu.”

“Ei tässä mitään juteltavaa pitäisi olla. Tyttösi ei ole isoäidin ennustuksen nimen arvoinen, eikä meidän elämäntapamme häntä kiinnosta, joten ihan hyvin Sariel joutaa nyt seuraavalle kantajalle”, Kristian-eno puhisi jälleen. Juhani, Valtteri ja Elias, Kristianin pojat, nyökyttelivät hiljaa. Seuraavan puheenvuoron nappasi Gabrielin vaimo Saara: “Sariel, ymmärrät varmaan, miten paljon tuo nimi meille merkitsee. Emme pyytäisi tätä muuten. Se olisi iso muutos sinulle, totta kai, mutta lupaan henkilökohtaisesti auttaa sinua lomakkeiden täyttämisessä ja sen sellaisessa.” Koko puheenvuoronsa ajan Saara hieroi pyöreää vatsaansa. Aivan kuin en muuten olisi tajunnut, että siellä oli vauva. Pinnistelin peittääkseni ärsyyntymiseni ja hymyilin Saaralle. “Ymmärrän toki, enkä edelleenkään asetu esteeksi lapsen nimeämisen tielle. Juttu vain on niin, että tykkään nimestäni. Ja itse asiassa viime yönä kun olin nukkumassa…” lauseeni keskeytyi, kun tällä kertaa enoistani Mikael räjähti huutamaan: “Sinun tykkäämisesi ja unesi eivät paina tässä asiassa vittuakaan. Sinä olet kääntänyt selkäsi perheellesi ja heittänyt menemään kaikki ne periaatteet, joiden mukaan sinut on kasvatettu. Kaikista pahiten olet loukannut isoäidin muistoa, kun olet viis veisannut siunauksesta, jonka hän sinulle antoi ennen kuin olit edes syntynyt!” Mikaelin purkaus sai myös Kristianin innostumaan. Hän jatkoi punaisena puhkuvan veljensä puolesta: “Elät saatana niin kuin poikamiehet täällä yksinäsi ja päivät luuhaat tekemässä töitä kodin ulkopuolella ja viikonloput huoraat kaupungilla. Kyllä tuommoiset tiedetään. Kunhan tämä nimiasia on saatu kuntoon ei tarvitse odottaa että yksikään sukulainen tulisi enää sinua katsomaan tai edes hengenhädässä auttamaan. Nyt perkeleen isebel lopetat leikkimisen ja lupaat vaihtaa nimesi vaikka joulupukiksi, ihan sama, mutta Sariel sinä et enää ole.”

Enojen pauhuun sekoittui äidin “älkää, älkää!” -huudot, Saaran itkunpärskähdykset ja serkkujen myötämielinen mutina. En kuitenkaan enää kuullut, mitä huoneessa sanottiin. Korvani soivat ja kasvojani kuumotti. Vihan puna alkoi täyttää näkökenttäni ja mielessäni pyöri kuvat sukulaisteni murskaantuneista ruumiista, irti repeytyneistä käsistä ja kuopistaan ulos pullahtavista silmämunista. Huomaamattani olin noussut seisomaan ja suustani tulvi ulos sanoja, joita en tunnistanut omikseni: “Ne jotka astuvat valitun tielle saavat kokea silkkaa tuskaa elämänsä loppuun asti ja vielä heidän lapsensakin saavat osansa tästä kidutuksesta. He yrittävät anella apua, kun maa nielaisee heidät, mutta heidän surkea vikinänsä on vain kärpästen surinaa maailmankaikkeuden korvissa. Kirottuja olitte jo sinä päivänä, kun ensimmäisen kerran saitte mieleenne varastaa valitulta hänelle tarkoitetun nimen.”

Olohuone oli täysin hiljainen. Kun pystyin taas näkemään selkeästi, näin sukulaisteni kasvoilla pelon ja hämmennyksen. Nuo eivät olleet ihan Annan vinkkaamia sanoja, mietin, mutta tehosivat silti selvästi. Hitaasti ja sanaakaan sanomatta sukulaiseni peruuttivat eteiseen ja ovesta ulos. Seinän läpi kuulin, kuinka autojen ovet avautuivat ja sulkeutuivat hätäisesti, ja kuinka kolme autoa kaarsi renkaat sutien pois pihasta.

Lysähdin sohvalle uupuneena. Välikohtaus oli imenyt minusta kaikki mehut. Koko kehoni tärisi äkillisten vilunväristysten voimasta. Kääriydyin vilttiin ja pian tärinä lakkasi. Silloin oli itkun vuoro tulla.

Vollotettua aikani nukahdin sohvalle.

Sunnuntai

Herätessäni oli jo hämärää. Nostin päätäni nähdäkseni oviaukon päälle ripustamani seinäkellon. Puoli kolme. Valon määrästä päätellen aamuyöllä. Olin nukkunut yli kuusitoista tuntia yhtä soittoa. Päätäni särki ja minulla oli kauhea vessahätä.

Pissattuani ja juotuani suuren lasin vettä palasin sohvalle. Nostelin tyynyjä kunnes löysin puhelimeni. Kytkin näytön päälle ja näin vastaamattomista puheluista kertovien ilmoitusten tulvan. Vaikutti siltä, kuin kaikki loputkin sukulaisistani olisivat halunneet haukkua minua ja vaatia minua luopumaan nimestäni. Aamulla kotonani ollut porukka oli ilmeisesti kertonut loppusuvulle miten tapaaminen oli sujunut. Aloin pyyhkiä ilmoituksia pois näytöltä. Niiden loputtua puhelimen ruutuun ilmestyi uutissovelluksen ilmoitus. Olin oksentaa lukiessani sitä.

SUURONNETTOMUUS TAMPEREELLA. RANTATUNNELIN ROMAHDUKSESSA KYMMENIÄ KUOLONUHREJA.

Avasin vastaamattomien puheluiden listan ja painoin sattumanvaraisesti yhtä nimistä. Tätini Rakel vastasi välittömästi: “Sariel, sinäkö siellä?”

“Joo”, vastasin pienellä äänellä.

“Luojan kiitos”, Rakel huokaisi. “Kaikki ovat koittaneet soittaa sinulle kun näkivät uutiset. Ajateltiin, että olitko jossain niistä meikäläisten autoista, kun kertoivat aikaisemmin lähtevänsä Tampereelle sinun luoksesi käymään. Ja sitten kun et vastannut niin luultiin että sinäkin kuolit sinne…”

Rakelin sanat eivät saavuttaneet tajuntaani. Tuijotin hämärässä eteeni ja näin kaiken sen, mitä ei ollut vielä tapahtunut.